. .

Surusilmä: Sain ensimmäistä kertaa olla huoleton nuori

Minulla on todella rankka lapsuus ja nuoruus takana. Lapsena perheeni ei ollut se "ihanneperhe". Kotonani oli perheväkivaltaa ja alkoholiongelmaa, näiden syiden takia lopulta vanhempani erosivat. Jäin asumaan isälleni. Aikaa kului ja vartuin lapsesta teini-ikäiseksi. Yläasteelle siirtyminen oli minun käännekohta elämässäni.

Sairastuin vakavaan masennukseen seitsemännen luokan syyslukukauden aikana, samoihin aikoihin alkoi koulukiusaaminenkin. Ensiksi minua vain nimiteltiin, minusta juoruiltiin ja minua syrjittiin, sitten alkoi jo fyysisen väkivallan merkkejä näkymään. Ei mua koskaan hakattu tai potkittu mutta pientä väkivaltaa minuun kohdistui usein.

Tämä syvensi minun masennustani paljon, aloin lintsaan koulusta milloin minkäkin verukkeen turvin. En uskaltanut kertoa asioista kenellekään. Seiskan kevään aikana poissaoloja tuli niin paljon että meinasin jäädä luokalleni. Samalla ahdistus, tuska ja viha sisälläni kasvoi. Lopulta romahdin ihan täysin. Olin pari viikkoa poissa koulusta ja yritin kaksi kertaa itsemurhaa lääkkeillä. Olin tosi huonossa kunnossa. En kuitenkaan kuollut vaikka muutaman päivän makasin kotona tosi heikossa kunnossa.

Vanhemmat luuli että olen vain kuumeessa ja vatsataudissa. Sain seiskan kuitenkin kevään aikana läpi ja jäin kesälomalle. Luulin että olen vain loman tarpeessa ja että masennus paranee kesän aikana. Olin niin väärässä. Kesällä yritin itsemurhaa kolmannen kerran... Kesä vaihtui syksyyn ja koulu alkoi taas ja nyt aloitin kahdeksatta luokkaa. Kesällä tilanne oli vähän parantunut ja koulu alkoi ensin tosi hyvin. Jaksoin kestää kiusaamista peräti neljä viikkoa ilman masennusta ja kuoleman ajatuksia.

Sitten... Koulussa mut uhattiin hakata... mieleni oli taas alkanut valtaamaan synkkyys ja koulussa vielä mut uhattiin hakata seuraavana päivänä. Silloin se helvetti alkoi taas. Jäin pois koulusta, haudoin itsemurhaa päiviä ja yritin taas nyt jo neljättä kertaa.. En jaksanut enää... Olin ihan poikki, väsynyt ja toivoton. Muuta ratkaisua en enää nähnyt. Ne lääkkeet joilla yritin itsemurhaa oli kuitenkin erilaisia, hyvin vaarallisia ja otin niitä paljon... Yöllä mä en saanut henkeä ja näin ja kuulin harhoja ja välillä tuntui etten ollut kunnolla tajuissani... mutta selvisin siitä yksin.. Pelästyin niin paljon tuota kertaa että päätin etsiä itselleni apua.

Neljän päivän päästä kun olin selvinnyt tuosta myrkytyksestä marssin koulukuraattorin luokse ja kerroin kaiken. Hän lupasi auttaa mua. Hän oli ensimmäinen joka tiesi mun ongelmista. Ensimmäinen kelle kerroin kaiken. Se oli tosi vaikeaa ja mua itketti hirveästi. Enkä tiennyt miten asian kertoisin. Mutta kertominen auttoi mua. Olin varma että nyt selviän ja paranen. Olin kuitenkin väärässä. Olin suossa korviani myöten ja sieltä nousu ei ollutkaan niin helppoa kuin olin kuvitellut. Tilanne oli paljon vakavampi kuin olin tajunnutkaan. Vain kolme viikkoa neljännen itsemurha yrityksen jälkeen olin  jo yrittämässä kuudetta kertaa lääkkeillä itsemurhaa. Olin yöllä ottanut ison määrän vaarallisia lääkkeitä... heräsin aamulla huonoon oloon.

Oli päivä 29.9.1999. En silloin tiennyt että tuona päivänä kaikki muuttuisi elämässäni. Söin, meikkasin, puin ja lähdin kouluun ihan normaalisti vaikka olo oli tosi huono yöllä ottamieni lääkkeiden takia. En edes tiennyt paljon olin niitä ottanut. Sillä ei ollut enää mitään väliä. En enää välittänyt mistään. Koulussa kahden ensimmäisen tunnin jälkeen alkoi huimata ihan kamalasti, silmissä välillä sumeni ja näin kahtena kaiken.. Sitten kiusaajat tuli mun luokse ja aloittivat taas tönimisen ja haukkumisen sekä uhkailun. Se oli viimeinen niitti. Romahdin ihan täysin. Kyyneleet alkoi valuun silmistäni poskiani pitkin ja tuska poltteli mun sisälläni... juoksin pois itkien heidän luotaan.

Syöksyin kuraattorin luokse. Kerroin hänelle kaiken ja senkin että olin ottanut yöllä lääkkeitä ja ne on alkanut nyt vaikuttaan. Minut vietiin terveyskeskukseen, sieltä ambulanssilla yliopistolliseen keskussairaalan lasten teholle. Tilanne oli kuulemma vakava ja hengenlähtö oli tosi lähellä. Jos apu ei olisi tullut, en olisi tässä. Olin keskussairaalassa viikon ja sitten mut siirrettiin nuorisopsykiatriselle osastolle. Hoitojaksoni kesti kolme kuukautta. Kun pääsin sairaalasta niin kuvittelin, että nyt asiat palaa entiselleen. Väärässä jälleen olin. Kevään aikana yh-isäni sairastui psykoottiseen masennukseen ja joutui akuuttipsykiatriselle psykoosissa. Me kaksi lasta saimme isän kahden kuukauden sairaalajakson ajaksi sijaishuoltajan. Isä pääsi pois kyllä sieltä sairaalasta, mutta asiat ei koskaan enää palanneet normaaliksi. Vain seitsemän kuukauden jälkeen lähdin uudelle hoitojaksolle nuorisopsykiatriselle ja samalla mut ja siskoni huostaanotettiin. Muutin sairaalasta suoraan lastenkotiin. Huostaanotto oli rankka kokemus ja masennuskin  paheni silloin tosi vaikeaksi.

Huostaan otto oli kuitenkin parasta mitä tilanteessani oli tehtävissä. Lastenkodin aikuisten tuella sain lopulta elämästä taas kiinni. Pystyin taas hymyilemään ja oleen onnellinen. Masennus lieveni vaikka välillä vielä tänäkin päivänä on aikoja, jolloin kärsin lievistä masennusjaksoista. Opiskelin itselleni ammatin ja aloin seurustelemaan. Nyt olen edelleen tämän saman miehen kanssa yhdessä ja asumme avoliitossa ja olemme kihloissa.

Terapia, aikuisten tuki, huostaanotto, mahtava luokkahenki ja ihanat ystävät, nämä asiat ovat auttaneet mut yli kaikesta siitä helvetillisestä elämän vaiheesta. Lastenkotiaikoina sain ensimmäistä kertaa olla huoleton nuori, jolle ei kuulu aikuisten murheet vielä. Minä sain rakkautta ja huolenpitoa. Ja sen takia olen tässä. Masennusta on enää harvoin, kuolemaa en ole ajatellut vuosiin. Ja nyt olen onnellinen elämästäni.

Kommentoi tarinaa

  1. Koskettava tarina, mulla on vähän samanlaista

    — masentunut · 28.01.11 · #

  2. Niin sitä ihminen vain selviää kaikesta huolimatta, kiitos tekstistä, sain siitä itsellenikin voimia jaksamiseen.

    — Mika Voutila · 9.03.11 · #

  3. Kyyneleet vierivät poskille minulla melko samanlaista

    — masentaa · 17.03.11 · #

  4. Surullinen tarina. Sain muutaman kyyleneenki valumaan! Olen itsekkin masennellut ja mulla on nykyään pahoja univaikeuksia joihin olen saanut unilääkkeitä.
    Muutama päivä sitten tajusin että ‘Jokainen pelkää joko elämää tai kuolemaa’. Minä pelkään elämää, siksi haluaisin vain pois täältä…

    — Antikuu · 5.10.11 · #

  5. Tarinasi oli niin surullinen, mutta onneksi kaikki kääntyi parhain päin. Kunpa kaikki kiusaajat ja ilkeilijät lukisivat näitä palstoja, jos vaikka oppisivat ymmärtämään, mitä se varsinkin nykyisin erittyisen suosittu ryhmäkiusaaminen aiheuttaa. Ja sivustakatsojat ovat yhtä syyllisiä, kun eivät puutu kiusaamiseen. Roppakaupalla kauniita ajatuksia sinulle ja toivottavasti elämässäsi on iloa ja onnea!

    — tuktuk · 14.12.11 · #

 

Jotta pystyt lähettämään kommentin, sinun tulee painaa ensiksi esikatselu-nappia.