. .

Maalaistyttö: Henkinen väkivalta - kokemusteni mukaan haava täytyy puhdistaa ensin

Kasvoin maatilalla neljästä lapsesta nuorimpana. Meidän piti aina osallistua talon töihin. Isä piti kovaa kuria, mutta osasi myös nauraa ja osoittaa kiinnostusta meitä lapsia kohtaan. Isästä minulla on paljon hyviä muistoja. Äitini oli kaupunkilaistyttö ja maatalon emännän rooli ei koskaan ollut hänelle mieleen, vaikka hän toisin väittikin. Hän oli katkera ja turhautunut ja purki kaiken pahan olonsa minuun, joka olin nuorin lapsi. Myös sisarusten kesken meillä oli jatkuvaa riitaa ja tappelua, johon kukaan ei puuttunut. Etenkin yksi vanhemmista sisaruksistani kiusasi minua jatkuvasti, mutta kukaan ei siihen puuttunut.

Isäni kuoli kun olin 13-vuotias ja sen jälkeiset vuodet olivat minulle yhtä painajaista. Henkistä väkivaltaa enemmän kuin fyysistä. Vanhemmat sisareni ja äitini eivät opastaneet minua esim. käyttämään maatalouskoneita, jotta sitten saattoivat taas purkaa oman stressinsä ja pahan olonsa minuun, haukkuen minua ja kertoen miten hyödytön olin. Tein toki paljon töitä kotona, mutta aina sain vain moitteita osakseni. Jo varhaisesta lapsuudesta asti sain myös säännöllisesti kuulla, miten hankala luonteeni oli ja miten en koskaan pärjäisi maailmalla. Asuin pienellä paikkakunnalla, missä kaikki tunsivat toisensa. Ei ollut mitään mahdollisuutta esimerkiksi puhua kenellekään, tosin en olisi osannutkaan noina vuosina.

Muistan miten usein tulin koulusta kotiin ja laskin päiviä, jolloin pääsisin muuttamaan pois kotoa, ensin lukioon mennessäni. Minut todella pelasti se, että minulla oli aina kavereita koulussa. Ymmärsin, etten voi olla niin paha ihminen mitä kotona väitettiin, koska oli kuitenkin ihmisiä, jotka halusivat olla ystäviäni. Purin hammasta yhteen kotona ja enimmäkseen pidin omat ajatukseni ominani. Tiesin, että jos jaksan muutaman vuoden vielä niin sitten pääsen "vapauteen". Ja niin kävikin. Nykyään voi olla vaikea ymmärtää, miten erilainen maailma oli 30 vuotta sitten. Ei ollut internettiä, ei sähköpostia, ei kännyköitä eikä aina edes puhelinta. Maaseudulla todella asuttiin eristyksissä, meilläkin oli lähimpiin naapureihin monia kilometrejä. Koulu oli ainoa ikkuna maailmaan. Kaikkine puutteineenkin se todella pelasti minut.

Vasta nyt monien monien vuosien jälkeen olen ymmärtänyt, miten syvällä nuo haavat ovat ja miten ne ovat vaikuttaneet elämääni. Joskus olen melkein halunnut heittää elämäni menemään, en ole kunnioittanut sitä ja ennen kaikkea en ole kunnioittanut itseäni. Olen usein toiminut kuin oma pahin viholliseni, valitettavasti. Vieläkin, vaikka olen jo 41-vuotias, suhteeni äitiini on vaikea. Nyt myöhempinä vuosina hän haluaa pitää yhteyttä, mutta kieltää koskaan tehneensä mitään ilkeää minua kohtaan ainakaan tarkoituksella. Minusta tuntuu, etten voi kommunikoida hänen kanssaan ikään kuin kaikki olisi ok, koska silloin tavallaan annan siunauksen hänen käytökselleen. Toisaalta en halua painostaa vanhaa ihmistä liikaa, etenkin kun hänellä ei ole kykyä nähdä asioita kuin omalta kannaltaan. Yritän löytää jonkinlaisen keskitien. Muutin jo vuosia sitten ulkomaille, osaksi jotta saisin etäisyyttä sukuun ja kaikkiin ikäviin muistoihin.

Ihan viime vuosina olen ymmärtänyt, että vaikka tietoisesti taistelin perhettäni vastaan mielessäni, enkä uskonut olevani niin surkea ihminen kuin he väittivät, niin jossain syvemmällä usko omaan itseen oli paljon hatarammalla pohjalla. Sen vuoksi en todella arvostanut itseäni ja valitettavasti en osannut rakastaa itseäni tai ottaa vastaan rakkautta. Halusin nuorempana myös kovasti löytää elämän tarkoituksen, jos sellaista olisi. Etsin sitä eri uskonnoista ja filosofioista. Löysin teorioita, jotka pystyin hyväksymään ja löysin paljon apua monista ns. henkisistä harjoituksista. Mutta olen myös huomannut, ettei ole olemassa "oikotietä onneen". Vie aikaa oppia ajattelemaan eri tavalla. Jos näkee itsensä uhrina niin elämä vastaa pitäen sinut uhrin asemassa, se on ainakin oma kokemukseni. Nykyään puhutaan paljon "positiivisesta ajattelusta", mikä on hyvä asia tietenkin, mutta samalla kuulostaa siltä kuin joku haluaisi ripotella suolaa haavoihin. Se kuulostaa siltä kuin laittaisi laastarin märkivään haavaan.

Omien kokemusteni mukaan se haava täytyy puhdistaa ensin. Sen voi varmasti tehdä monin eri tavoin. Uskonnon harjoittaminen, rukoilu, meditaatio, psykoterapia, urheilu... monet asiat voivat auttaa. Idän uskonnoissa korostetaan sitä, miten suuri ja harvinainen lahja ihmiselämä on. Vaikka se elämä ei ehkä olekaan alkanut hienoimmissa merkeissä, minulla on nyt mahdollisuus oppia paitsi omista virheistäni myös virheistä, joita ihmiset lähelläni ovat tehneet. En voi muuttaa heitä, eikä se ole edes tehtäväni. Minun tehtäväni on muuttaa oma pimeyteni valoksi. Se ei käy noin vain sormia näpäyttämällä, mutta harjoitus luo mestarin alalla kuin alalla. Edelleen tunnen ajoittain vihaa ja katkeruutta, mutta minulla on nyt oma elämäni, olen vapaa. Se mitä vähiten haluan on, että lapsuuteni kokemukset vieläkin ulottaisivat lonkeronsa elämäni ylle.

Kirjoittaja: Maalaistyttö
Julkaistu: 15.8.2008
© kirjoittajan ja Apua.infon.

Kommentoi tarinaa

  1. Tarinasi on tuttua. Olen samaa kokenut maalaisoloissa. Ne maalaistalot on kamalia, naapureille vedetään roolia, perhe elää kuin toisilleen kiukuttelemalla. Mistään työstäkään ei tule mitään jos eivät vihaan itseään kiihdytä. Lapsi on sopiva kohde, ei osaa puolustaa. Kylään ei annettaisi mennä, kun pelätään lapsi puhuu pian talon asioita juoruiltavaksi pienellä kylällä. Siellä naapurit myös on sellaisia, kytätään ja kysellään, kuka kävi. Isäni oli äkäinen, koskaan kivaa muistoa ei jäänyt, antoi veljelleni talon ja minut sivuutettiin. Muutin kaupunkiin töihin, vanhemmillani oli aina vain hätä pojasta, mutta siitä ei miten kaupungissa minä pärjään. Heillä ei ollut mitään käsitystä mitä kaupunkielämä on ja mikä täällä maksaa ja miten. Näkivät vain, että kaupunkiliaset ovat "hienoja"; eivätkä tee "työtä" lainkaan. Posliinipyttyynkin tehdään "tarpeet". Nyt vanhemmiten mulle on tullut eteen pahat muistot, kun mua hyljeksittiin. Joululahjankin ostivat aina veljelleni. Minun rippikirkkoonkaan eivät tulleet. Silloin juhannuksena isä oli kännissä ja äiti oli jo sairas, hävetti kun kirkon ulkopuolella ei ollut kuin muutama tuttu antamassa kukkia ja onnittelemassa. Kyselivät, missä on isäsi ja äitisi? Oli noloa sanoa, että heillä on "omia töitään", siis JUHANNUKSENA. Koiranleukamaisia letkautuksia sain kuulla, sellaisia "nyt olet ihmisten kirjoissa" jne. Isäni paimensi sulhaset ja tanssiin menot, kyseltiin kaupungin vuokrapaikoistakin missäs tyttö nyt on illalla, hirveitä riitoja menoista, asuin vielä silloin ahdasmielisten uskovaisten perheessä. Asuntoja ei niin vain ollut tarjolla. Ja nuoriin ei vuokranantajat luottaneet. Elettiin 70-lukua. Ei saanut meikata, ottaa permanenttia, minihametta ei saanut olla, tanssikenkiä, tanssi oli syntiä, punainen värikin kuului vain lapsille, joten pukeutuminen oli hyvin ankeeta, tuossa uskovaisessa talossa. Rahaa tienasin vähän ja hyvä kun elin. Nykynuoret ei alkaisi tähän elämään lainkaan. Asunnolla ei saanut käydä sulhasia, siitä sanotaan asunto irti hyvässä tapauksessa. Salaa piti käydä ja ulkosalla pakkasessa seurustella piti, silloin ei ollut pubikulttuuriakaan. Sellaiseen ei ois raha riittänytkään, tilit oli niin pieniä naisväelle ja raskas tehdastyö. Hain myöhemmällä iällä sairaanhoito-oppilaitokseen ja valmistuin 31-vuotiaana. Itse lainotin koulun, kotoa ei annettu mitään, vaan taasen veljelle ostettiin jopa kallis traktori. Kukaan ei ymmärtänyt minua muu kuin Jumala taivaassa. Opettajat katsoivat minua kun olin "niin vanha" ja puhetyylikin alkoi vaikuttaa teitittelyltä. Voinpa sanoa että koulukiusaamista harjoitti sairaanhoito-oppilaitos. Entiset tehdastyöläiskaverit kadehti ja valmistuttua alkoi kova juoruaminen missä olin töissä ja haluttiin sinne katsomaan mitä teen ja osaanko, ja saatetaan minut pahaan huutoon. Työkaverit lakkasi puhumasta. Päämääräni oli, että hankalista vuokrapaikoista oli päästävä eroon ja oma koti. Se vaatikin sitten vakityön ja sain, voi mikä kateus alkoi ja työsyrjintä ja ilkeitten juorujen levittely. Viimein jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle alle 50-vuotiaana. Onpa hyvä, että nykyään näistä on alettu puhua, ennen ne on ollut tabuja. Nyt olen 60-vuotias ja olen osa-aikaisen lisätyön saanut.

    — Samaa kokenut maalaistyttö · 7.06.09 · #

  2. Hei toinen maalaistyttö. Sait minut nauramaan kuvatessasi työntekoa “vihan voimalla”.
    Nyt melkein 3 vuotta myöhemmin olen jo paljon valoisammilla vesillä noiden lapsuuden kokemusten suhteen. Aluksi en oikein tiennyt miten niitä käsitellä tai miten päästä niistä vapaaksi. Yritin puhuakin äitini kanssa, mutta eihän siitä mitään tullut. Miten sitten antaa anteeksi ihmiselle, joka ei edes tunnusta tehneensä mitään väärin?
    Minua on auttanut paljon Buddhalainen Metta (=loving kindness, rakastava ystävällisyys) harjoitus. Se auttaa kehittämään myötätuntoa kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Ja samalla oma ajatusenergia muuttuu jollain tapaa, koska ihmiset usein reagoivat ihan eri tavalla sen jälkeen. Ns “hankalat” ihmiset ovatkin ihan ystävällisiä jne. Ehkä se johtuu siitä, ettei itse reagoi heidän negatiivisuuteensa. Tuohon harjoitukseen liittyy sen ymmärtäminen, että kaikki ihmiset ovat erehtyväisiä, omien kokemustensa kasvattamia, epätäydellisiä jne. Samalla se tuo jonkinlaisen objektiivisuuden näihin hyvinkin henkilökohtaisiin kokemuksiin.
    Toinen harjoitus jota teen on sellainen, että päivittäin mietin mielessäni asioita, joista olla kiitollinen. Kuten vaikka se, että voi tuntea tuulen iholla tai nähdä sinisen taivaan. Ihania hienoja asioita.
    Ja vielä kolmas harjoitus, mitä teen, on vahva päätös siitä, että en anna toisten ihmisten negatiivisten kommenttien mitenkään vaikuttaa itseeni. Jos toiset haluavat olla ikäviä, se on heidän asiansa. Minä en anna kenenkään vaikuttaa omaan onnelliseen (jopa!)mieleeni. Sanon sen mielessäni noin.
    Tällaiset pienet yksinkertaiset harjoitukset ovat auttaneet minua todella paljon.
    Ja täytyy vielä mainita kirja: Martti Paloheimo “Suomalaisen lapsuuden haavat”.
    Hyvää jatkoa sinulle toinen maalaistyttö ja
    toivottavasti löydät nykyisestä elämästäsi paljon ilonaiheita.

    — Maalaistyttö · 15.06.11 · #

 

Jotta pystyt lähettämään kommentin, sinun tulee painaa ensiksi esikatselu-nappia.