. .

Ena: Haluaisin elämäniloni takaisin

Olen parin kuukauden päästä 57-vuotias, entinen optimisti. Naispuolinen. Ehkä tulevassa elämässä miespuolinen pessimisti? Masennus on vaivannut minua luultavasti jo vuoden 2004 loppuvuodesta. Äitini kuoli syyskuussa, isäpuoleni lokakuussa ja entisen avioliiton kautta saamani, läheinen mummo marraskuussa. Lapsenlapsella todettiin käyttäytymishäiriö koulussa. Ei kotona, eikä meillä ilmene tämä ongelma… Kuitenkin olen sitä mieltä, että nämä tapahtumat olen kestänyt kuin ”mies”.

Tämän lumivyöryn saa aikaan armas mieheni, samanikäinen kuin itse olen. Hän ei todellakaan ole sisäsiisti. Sen kyllä luultavasti vielä kestäisin, mutta… Tämä minua masentaa. Hän on muuten ihana puolisoni. Vaan ostaa tavaroita. Isoja ja pieniä. Meillä on 1 300 neliön tontti, josta talo vie osansa, samoin pohjoisrinteen kallio. Omalla autollani en enää mahdu kääntämään nokkaa menosuuntaan. Pitää peruuttaa kapeasta kujanteesta ulos. Pihallamme on työtelineitä, kottikärryjä kolme kappaletta, betonimylly (tarpeellinen). Vanha pulsaattoripesukone. Putkia, lautoja pitkin poikin. Kolme käsisirkkeliä. Neljä polkupyörää, joista kaksi on raatoja, eli mieheni kielellä ”varaosia”. Näitä kamoja ei koskaan laiteta talvisuojaan.

Sisääntulon terassilla: vannesaha, kaksi muovikoria, silppua ja sälää. Pressu. Siemeniä muovipusseissa. Suksisauvat, kompressori ynnä paljon muuta. Ulkorakennus on täyttä tavaraa. Keskimmäinen osa puille, kuten kuuluukin. Navettaosa huiskin haiskin. Mitä sinne nyt mahtuu. Sama tilanne nk. miljoonavarastossa. Niputtain lehtiä, pulloja (tyhjiä, joita ei saa viedä kierrätykseen), keittiökaapiston laatikoita, muovikansia. Autotallissa spraymaaleja, omenalaatikoita, käsityökaluja, vanhoja pölynimureita, nauloja. Kaikki sulassa sovussa. Autoa ei sinne mahdu.

Koti. Tämä tietsikkahuone, papereita, papereita, irrotettuja postimerkkejä, vanhoja viestilappuja, pienoisesineitä, säilöttyjä lehtileikkeitä. Pöydällä siis. Hyllytilaa on noin 20 metriä mapitetuille ja mapittamattomille tavaroille. Makuuhuone, jonka pyysin jättämään steriiliksi lepäämishuoneekseni. Kirjat ovat ihan ok. Hänen puolellaan lattialla roskakorin vieressä niistettyjä nenäliinoja, kuorittuja appelsiineja, puoliksi syötyjä omenoita, rutattuja papereita. Leikeltyjä lehtileikkeitä.

Keittiö, jossa mielellään laittaa ruokaa. Kaikki isoimmat astiat käytössä. Perunankuoria allas täynnä, hän ei jaksa laittaa niitä kompostilokeroon. Liesi täynnä ylikiehunutta ruokaa. Ruokailuvälineet jättää viemättä altaaseen (1,4 m). Puoleksi syömänsä voileipä löytyy olohuoneen sohvalta tai lattialta, mihin nyt sattuu jäämäänkin. Tämä vaikuttaa ehkä pikkusieluiselta, mutta jokapäiväisessä elämässä se ei sitä ole.

Mikään huone, auto tai tila ei ole eikä tule siistiin kuntoon hänen jäljiltään. Kun joskus ja harvoin jaksan siivota, saapastelee hän vastapestyn lattian päälle multaisin saappain, kun ei kerta kaikkiaan jaksa ja varsinkaan viitsi niitä riisua. Yksi asiankohta vielä. Haluaisin järjestellä hänen tavaransa, huoneesta, varastosta riippumatta, mallikelpoiseen järjestykseen, taikka sitten edes pihalla olevat johonkin riviin. Se nyt vaan ei käy. Hänen tavaroihinsa ei kosketa.

Olen yrittänyt neuvotella hänen kanssaan, näistä tavaroiden järjestelemisestä. Ei onnistu. Eilen illalla onnistuin sentään hänet suututtamaan. Kerroin, että olen lopen kyllästynyt ja totaalisen masentunut. Hänen mielestään olen vain laiska - Sudokua vain veivaan. Niin teenkin ja varsinkin japanilaiset silhuetit pitävät aivosolut liikkeellä. Minun voimavarani alkavat olla loppu. Hyvä, että jaksan pukea päälleni aamuisin. Peseytyminen kerran viikossa kyllä hymyilyttää. Kelpo oopperaa, ellei olisi niin totta.

Kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen. Itkettää hirveästi. Syön, jos nälättää, useimmiten en. Vasemmassa kädessäni on pikkusormea myöten kipuja, samoin selässä. Ei välttämättä tähän masennukseen liittyviä. Apua jonkinasteista itselleni, kiitos. Miten saisin elämäniloni takaisin, miten osaisin suhtautua leppeästi tähän resupekkaani? Vielä mikään ei ole auttanut selviytymään. Menen maanantaiaamuna paikalliseen auttamisryhmään. Joskos siellä optimismi palautuisi. Hyviä pyhiä kaikille.

Kirjoittaja: Ena
Julkaistu: 15.5.2006
© kirjoittajan ja Apua.infon.

Kommentoi tarinaa

  1. Surulliseksi tulin kun luin kertomuksesi. Toivottavasti olet ottanut omaan lääkäriin/hoitajaan yhteyttä ja kertonut hänelle tunteistasi ja kivuistasi. Sinun kannattaa ihan oman terveytesi vuoksi käydä juttelemassa, jonkun kanssa. Tuntemattomille ihmisille puhuminen saattaa olla helpompaa kuin läheiselle. Myös miehesi voisi käydä juttelemassa.

    Voimia sinulle hirmuisesti ja voima halit!!!

    — Sanna · 31.05.11 · #

 

Jotta pystyt lähettämään kommentin, sinun tulee painaa ensiksi esikatselu-nappia.