« Takaisin

En halua olla yksin vahva

Olen ollut lasteni yksinhuoltaja lähes 12 vuoden ajan. Taustani on uskonnollinen ja sukulaiseni tuomitsivat alkuun elämäntilanteeni melko totaalisesti. Olin hyvin yksin isossa kaupungissa. Ei ollut ystäviä, kaksi lasta tuli peräjälkeen ja molempien synnytysten jälkeen olin sairaalassa useita kertoja. Syyt olivat fyysisiä, eli komplikaatioita synnytysten jälkeen.

Pikku hiljaa sukulaiseni hyväksyivät minut varautuneina ja kävin kesäisin heidän luonaan useiden satojen kilometrien päässä. Nämä reissut eivät olleet aina mutkattomia, mutta halusin lasteni tutustuvat sukulaisiin. Toinen vaihtoehtokin oli usein mielessä: josko pääsisin helpommalla olematta heihin yhteyksissä. Ajattelin kuitenkin lapsiani, vaikka itse usein kärsin matkoista.

Isäni oli minulle täysin puhumaton. Äitini kritisoi minua sanoitta, samoin osa sisaruksistani. Herkkänä ihmisenä näin, miten ennakkoluuloisia he olivat. Janosin hyväksyntää ja tukea. Elämäntilanteeni oli vaikea. Ystäviä ja tukea oli vähän, vanhempi lapseni oli hyvin allerginen ja nukuin yöt huonosti. Jaksamiseni oli kovan sisukkuuteni varassa.

Vuodet vierivät, tytön allergisuus tasoittui, sain työpaikan, toisen ja kolmannen, joka oli jo hyvätasoinen työ. Lasteni ollessa noin 4 ja 5 vuotta tutustuin naimisissa olevassa mieheen, jonka avioliitto veteli viimeisiään. Omia lapsiaan ajatellen hän jatkoi kulissiliittoaan vielä nelisen vuotta. Ne vuodet olivat minulle vaikeita. Olin salassa, oma perhe oli hänelle ykkönen ja me sitten.

Minun oli vaikea sulattaa asiaa ja olin hankala hänelle monin tavoin. Hän otti minun pettymykseni vastaan usein epäkypsästi ja itsekkäästi. Hän halusi omien lapsiensa parasta. Nämä olivat aikuisuuden kynnyksellä, toinen jo täysi-ikäinen. Hän piti minusta kiinni kynsin ja hampain ja oli mustasukkainen. Menin välillä omia menojani ja palasin takaisin. Olin oppinut turvautumaan häneen. Hän oli kuuntelijana, mutta lopussa seisoi aina pettymys, hänen intressinsä voittivat.

Lopulta hän erosi vaimostaan, kun nuorempi poika meni armeijaan. Sen jälkeen suhteemme oli avoin, hänen lapsensa tiesivät asiasta. Näiden seitsemän vuoden aikana olen tavannut hänen poikiaan kerran. Pojilla on hyvä isä ja äiti, minä olen yksinhuoltaja. Tilanteemme on erilainen.

Yhden joulun hän on viettänyt kanssamme. Sen päätimme hänen pyynnöstään viettää neutraalissa paikassa. Sain palautetta, että joulunvietto oli hänelle pettymys. Seuraavan joulun hän on ilmoittanut viettävänsä mieluiten ilman minua ja lapsiani. Käsitän, että hän haluaa viettää sen omien lastensa kanssa. Hän on eronnut, olemme molemmat vapaita. Tämä ilmoitus joulunvietosta jo heinäkuussa on nyt minulle liikaa.

Olen prosessoinut elämääni, yksinäisyyttä, ongelmiani, taustaani näiden vuosien aikana ja nyt tuntuu, että tämä on liikaa. Juhlapyhät ovat olleen minulle aina vaikeita, haikeita yksin lasten kanssa, vaikka heistä olenkin iloinnut. Muut juhlat olen viettänyt pääasiassa miesystäväni kanssa, mutta en jouluja. Ja siitä on noussut katkeruus, samoin kuin hankalista ensimmäistä suhteen viidestä vuodesta, jolloin olin toinen nainen.

Otan vastuun myös omista teoista ja valinnoista. Prosessoin sukulaisten suhtautumista, yksinhuoltajuutta, yksinäisyyttäni (lasten isä ei tapaa lapsia). Minun on vaikea puhua todellisista tunteista, esitän ulkoisesti vahvaa: hyvä työ, asunto, lapset voivat hyvin, mutta sisältä voin usein huonosti. Sukulaisten ymmärtämättömyys, puheet takanapäin ja ahdasmielisyys satuttavat, vaikka rationaalisesti pyrin heitä ymmärtämään, mutta silti tunnen olevani loukattu, paneteltu ja väärinymmärretty selviytyjä, joista heidän olisi syytä olla ylpeä.

Joulunvieton takia olen nyt valmis lopettamaan seitsemän vuoden suhteen. Mies on kuunnellut ongelmiani, opetellut ymmärtämään taustaani ja oppinut myös tukemaan minua. Olen silti katkera, enkä ymmärrä, mikseivät kaikki lapset voi viettää joulun yhdessä. Hänen mielestään lapseni eivät osaa käyttäytyä riittävän hyvin. Olen vähitellen valmis ammattiapuun erilaisten ongelmieni takia. Haluan selvitä toisten tuella, enkä olla vahva vain yksin.

Kirjoittaja: Hyviä neuvoja tarvitaan
Julkaistu: 8.8.2006
© kirjoittajan ja Apua.infon.