« Takaisin

Valo joka näkyy tunnelin päässä ei ole juna vaan toivon säde

Kerron sinulle tarinan jollaiseksi ajattelen oman juomiseni ja juomattomana olemisen. Olen ollut tandemiajelulla. Aluksi kaikki oli hyvin, minä istuin edessä, poljin ja ohjasin, ja takapenkkiläinen tyytyi istumaan minun takanani, hänen nimensä muuten oli pullo. Olimme tutustuneet jo ajat sitten, ja hänen seurassaan oli mukava joskus rentoutua. Näin matka jatkui, jossain vaiheessa, en tiedä tarkalleen koska paikkamme vaihtui.

Siitä alkoikin hurja matka, minulla ei ollut enää valtaa ohjata pyörää, istua vaan kyydissä ja katsella ympärilleni sikäli mikäli jotain kerkisin katselemaan, koska vauhti oli kova, maisemat vaan vilisi silmissä. Pullo vaan lisäsi vauhtia, ja sehän oli helppoa, edessä oli pelkkää alamäkeä, aluksi kaikki tuntui hienolta, tuntui kuin pullo olisi keksinyt ratkaisun kaikkiin ongelmiin ja kova meno korvaisi henkilökohtaisia heikkouksia ja puutteita.

Vedettiin kurvit suoriksi, pysähtymättä edes suojatien reunaan, moni jäi alle, moni selvisi nipin napin alta pois, mutta onneksi kukaan ei sentään kuollut, vaikkakin vammoja jäi varmasti monellekin.

Sitten vauhti ja hurjastelu alkoi pelottaa, ei ollutkaan enään hauskaa, ainainen pelko siitä, että pullo tekee sen viimeisen ajovirheensä ja että kaikki koko elämä olisi mennyttä, hukkaan heitettyä, vain ja ainoastaan yhden vauhdin sokaiseman pullon ansiosta.

Alkoi taistelu vapaudesta. Taistelu pääsystä vapaaksi ihmiseksi, vapaaksi päättämään omista asioita, päättämään minne halusi mennä. Tuli aika, jolloin pullo lakkasi olemasta paras kaveri. Aika jolloin pullo kävi sietämättömäksi. Aika, jolloin halusi pysyä siitä erossa, ei vain tiennyt kuinka. Aika, jolloin halusi oppia ihmisenä olemisen säännöt. Aika, jolloin ei halunnut luovuttaa.

Tässä taistelussa sain apua ihmisiltä, jotka auttoivat minua näkemään suuremman tarkoituksen elämässä. Auttoivat minua muuttamaan ajattelutapaani ja käyttäytymistäni. Auttoivat minua luomaan uusia elämäntapoja. Nekin, joiden ylitse olimme pullon kanssa ajaneet tulivat minun avuksi. Kiitos tästä nykyisestä elämästä kuuluu näille sitkeille ihmisille, jotka jaksoivat olla tukenani, silloinkin kun halusin harhaluuloni, katkeruuteni ja itsesäälini takaisin, halusin kriisin toisensa jälkeen, niin että minun ei olisi tarvinnut tarkastella itseäni.

Nyt olen vaihtanut tandemini tavalliseen pyörään, pyörään jossa kuitenkin on takaritilä, mutta se on varattu ystävilleni, lapsilleni ja erityisesti miehelleni, joka sai minut purkamaan tiilet ympäriltäni, että näen paremmin päivän valon.

Kirjoittaja: Tunnelin päässä
Julkaistu: 16.4.2007
© kirjoittajan ja Apua.infon.