« Takaisin

Sain oikeita neuvoja; lapset pitivät arjessa kiinni

Olin viidentoista, kun aloin seurustella, sanokaamme ”Erkin” kanssa. Tapasimme ensimmäistä kertaa äitienpäivänä tanssitalon takana, missä olin treffeillä ensimmäisen poikaystäväni Riston kanssa. Treffit keskeytyivät, kun paikalle tuli kaksi Riston kaveria mopoillaan. Toinen heistä oli Erkki. Aloin liikkua poikien kanssa samassa porukassa ja poikaystävä vaihtui pian. Erkki oli naapurikylästä. Hän oli fiksu, huumorintajuinen ja ystävällinen, eikä ollut heti viemässä sänkyyn. Jokin hänessä kuitenkin ärsytti ja seurustelu taukosi välillä. Tosissamme aloimme olla yhdessä seuraavana vuonna. Minun puoleltani mukana ei koskaan ollut suurta rakkautta. Pidin Erkistä, mutten haaveillut yhteisestä tulevaisuudesta. Hänkään ei juuri näyttänyt tunteitaan.

Jotenkin kuitenkin jämähdimme yhteen: kun kaverit alkoivat mennä naimisiin, me jäimme kahden.
Vanhin poikamme syntyi muutama vuosi kihloihin menon jälkeen. Samana vuonna menimme naimisiin. Alttarilla mietin, onko tämä nyt ihan oikein, mutta totesin mielessäni, että pääseehän siitä eroon jos haluaa. Se veikin aika pitkään.

Nuorempi poika syntyi seuraavana vuonna. Olin työtön ja poikien kanssa kotona, kun mies juoksi töissä ja harrastuksissa. Yksinolo alkoi ahdistaa: en päässyt ikinä minnekään. Sairastuin paniikkihäiriöönkin vaikeuksiemme takia. En uskaltanut kertoa siitäkään miehelleni. Samaan aikaan mies muuttui etäisemmäksi ja riitoja alkoi tulla.

Rakensimme oman talon kuusi vuotta häiden jälkeen. Eräänä iltana olimme yhdessä rakennuksella. Pyysin Erkkiä ajamaan minut ja lapset kotiin. Hän kimpaantui salamannopeasti ja paiskasi kädessään olleen tapettiharjan selkääni. Säikähdin kamalasti. Kotimatkan hän ajoi vihapäissään miten sattui, koukkien tahallaan väärällä kaistalla. Ajattelin tilanteen menevän ohi, rakennusaikanahan hermot ovat monella kireällä. Samalla ahdisti ja pelotti kovasti. Mietin, miten oma mies voi tehdä minulle jotain sellaista.

Sen jälkeen riidat alkoivat riistäytyä käsistä. Erkki suuttui milloin mistäkin ja heitteli minua pitkin kämppää kuin märkää rättiä. Kun sängyssä ollessamme yritin keskustella, huomasin pian olevani patjan ja peittojen kanssa lattialla. Kahakoissa minulta murtui sormi. Mustelmia tönimisistä, läpsimisistä tai tuuppimisista ei jäänyt. Puolenkymmentä kertaa soitin poliisille, mutta he eivät osanneet neuvoa, kehottivat vain menemään takaisin, jos aion vielä jatkaa Erkin kanssa.

On hurjaa pelätä ihmistä, johon pitäisi voida luottaa kaikkein eniten. Koskaan ei voinut olla varma, mitä mies suutuspäissään keksisi. Joskus kävi mielessä, pitäisikö mennä itsepuolustuskurssille tai hankkia sängyn alle vasara, ettei olisi ihan avuton, mutta tajusin, että hullustihan siinä kävisi. Mieheni oli iso mies.

Anteeksi on paha antaa, jos sitä ei pyydetä, ja Erkki ei sitä koskaan pyytänyt. Jos hän olisi suostunut keskustelemaan asioista ja luvannut muuttaa käytöstään, uskon, että olisin voinut antaa anteeksi. Kun niin ei käynyt, yritin vain unohtaa. Ajattelin, että jos se nyt tästä, kun ei itse ärsytä. Taktiikka toimi, mutta vain seuraavaan räjähdykseen asti.

Yritin erota kaksi kertaa eri vuosikymmenillä. Toisella kerralla olin jo ehtinyt muuttaa omaan asuntoon, mutta mies sai itkullaan minut takaisin. Silloin hän lupasi hädissään lähteä kanssani avioliittoneuvojallekin. Kumma vaan, ettei hän palattuani enää muistanut lupaustaan. Eräänä kesänä mittani tuli vihdoin täyteen, kun hän taas kerran sanoi, että kohta lyö jos en ole hiljaa. Olimme mökillä ihan selvinpäin ja yritin lepytellä häntä taas. Hän oli suuttunut jostakin mitättömästä ja tiesin, että sitä kestää. Parhaimmillaan kahdeksan viikkoa mökötystä. Kaikenlisäksi kesällä, joten siinä meni koko kesä ja loma pilalle.

Minulle tarjottiin asuntoa, jossa oli kaikki mitä halusin. En kertonut Erkille suunnitelmistani, muutin vain tavaroita vähän kerrallaan. Yksinäisyys pelottaa, sillä 30 vuoden aikana sitä on ehtinyt tottunut siihen, että joku on vieressä. Valitsen mieluummin kuitenkin yksinäisyyden kuin odotan hengenlähtöä.

Kävimme terapiassa muutaman kerran, mutta Erkki käyttäytyi minua kohtaan niin typerästi, etten halunnut jatkaa. Hän vain väitti, että lähdin etsimään toista miestä. Väkivalta ei ollut se syy, hän sanoi. Olen miettinyt, mistä miehen käytös voi johtua. Myös perhetaustalla on varmasti vaikutusta, sillä hänen isässään on samoja piirteitä. Olen nähnyt anopin mustelmilla monta kertaa.

Eron jälkeen käskin Erkkiä katsomaan televisiodokumentin parisuhdeväkivallasta. Siinä naisille oli käynyt todella pahasti: naamat oli hakattu turvoksiin. Ohjelman katsottuaan hän sanoi, että eihän meillä tuollaista ollut. Olisiko sen pitänyt mennä siihen asti, kysyin, olisiko pitänyt odottaa, että pistät minulta hampaat kurkkuun?

En tiedä, voinko antaa Erkille koskaan anteeksi. Itseni kannalta se olisi tärkeää, jotta voisin jatkaa eteenpäin ja luottaa vielä joskus johonkuhun. En kuitenkaan usko, että kykenen koskaan unohtamaan sitä katsetta miehen silmissä, kun hän sylkee naamalle ja yrittää kuristaa. Ne hetket palaavat mieleen aina, kun näen hänet. Eräänä syksynä hän sitten lähetti tekstiviestin, jossa kysyi, miten voisi saada kaiken anteeksi. Vastasin, että ainut tapa saada anteeksi on se, ettet tee tätä kellekään enää koskaan.

Että tällainen tarina. Lapsenlapsia on jo ja olen seurustellut nyt hiukan yli vuoden. Emme aio mennä naimisiin koskaan ja voi olla ettemme muuta edes yhteen. Itse ehkä haluaisin, mutta kaverini on pettynyt niin monta kertaa, ettei vielä ainakaan uskalla sitä ajatella.

Olin monta kertaa masentunut ja ainakin kerran mietin itsemurhaa. Kävin hakemassa apua avioliittooni mielenterveystoimistossa pari kertaa ja sieltä sain oikeita neuvoja. Paniikkihäiriönkin taistelin ilman lääkkeitä ihan yksin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Eron jälkeen yksinäisyydessä oli pakko ottaa nukahtamislääkkeitä. Uni ei vaan tullut. Lapset pitivät arjessa kiinni kun olivat pieniä ja silloin oli myös ystäviä. Paikkakunnan muutto ja ero sen jälkeen oli todella hankalaa aikaa. Ystävät ja vanhemmat jäivät satojen kilometrien päähän. Piti vain selvitä ihan itse ja olihan mulla aikuiset pojat ja miniä tukena, kun tiukka paikka tuli.

Kirjoittaja: Hillevi
Julkaistu: 11.7.2006
© kirjoittajan ja Apua.infon.