« Takaisin

Jospa vielä olisi parempaa onnea luvassa

Olen 30-vuotias lapseton nainen. Elämäni on ollut tuskaa lapsuudesta lähtien isän alkoholismin takia, johon liittyi myös perheväkivaltaa. Isä löi äitiä. Vanhemmat erosivat kun olin 11-vuotias, äiti sairastui samoihin aikoihin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, joka ei parantunut vaan toistui säännöllisesti uudelleen parin vuoden välein. Isä kuoli viinaan, kun olin 17-vuotias ja koin sen kovana, sillä rakastin isääni kaikesta huolimatta. Isällä oli ns. "tuurijuoppous", eli oli aikoja täysin raittiina ja sen jälkeen joi noin kuukauden putkessa. Äiti kuoli kolme ja puoli vuotta sitten 50-vuotiaana myös alkoholin ja lääkkeiden yliannostukseen, hän joi myös viimeiset vuotensa kuin "sieni". Välit äidin kanssa olivat välillä vaikeat, välillä helpommat. En olisi jaksanut kantaa häntä vaikeuksissaan, koska kärsin niistä niin paljon itse.

Murrosiässä aloin itse juomaan ja tein kaikenlaista tyhmää, mm. karkailin ja koulunkäynnistäni ei tullut yläasteen viimeisellä luokalla mitään, joten selvitin sen tenttimällä. Yritin myös itsemurhaa 15-vuotiaana siinä onnistumatta. Oireilin ilmeisesti niin lapsuuden aikaisia traumojani pois, mutta äiti ei ymmärtänyt sitä vaan syyllisti minut siitä.

Minulla on ollut yksi pidempiaikainen miessuhde, jossa en ollut onnellinen, mutta sinnittelin. Arvomme olivat samanlaiset. Sen jälkeen mulla on ollut muutamia lyhyitä suhteita, joista en ole löytänyt sitä mitä etsin, eli turvaa ja rauhaa. Miehet ovat olleet ns. renttuja, minua on yritetty lyödäkin, mutta sitä en siedä; edes yhtä lyöntiä. Tällä hetkellä olen suhteessa miehen kanssa, josta pidän ja välitän paljon, mutta hän ei rakasta minua, vaan on ilmeisesti rakastumassa tuttuuni, jonka tunteista en varmaksi tosin tiedä. Tiedän vain, että tuttuni voisi tehdä minulle sen tempun, että "veisi" multa mieheni, en usko että kumpikaan ajattelisi minun tunteitani siinä asiassa. Mies myös välillä tekee selväksi sen, etten ole kovin hyvä hänelle eikä hän viihdy seurassani.

Olen kokenut myös kiusaamista ja työpaikkakiusaamista paikkakunnilla, missä olen asunut. Tuntuu etten jaksa enää pitkään. Olen miettinyt paikkakunnan vaihtoakin, mutta tällä hetkellä olen neuvoton, mitä tehdä asioiden suhteen. Luottamukseni ihmiseen, tulevaisuuteen ja hyvään elämään on sirpaleina. Onneksi minulla ei ole lapsia, se olisi liian suuri vastuu tällä hetkellä, siltä tuntuu. Kissa mulla on ja rakastankin eläimiä, ne ei satuta kuten ihmiset.

Selviytyminen.. Olen aiemmin selviytynyt haaveilemalla paremmasta tulevaisuudesta ja olen käynyt myös terapiassa itsemurhan yrityksestä lähtien. Käyn siellä edelleenkin. Puhuminen terapeutille on auttanut minua ja yleensä minua on niissä ihan hyvin kannustettukin. Olen ollut myös muutamia lyhyitä aikoja sairaalahoidossa psykiatrisella puolella masennuksen takia. Tällä hetkellä syön masennuslääkkeitä, olen syönyt myös mielialalääkettä jonkin aikaa.

Mulla on myös muutama hyvä ystävä, joiden tiedän välittävän minusta ja joihin luotan melko hyvin kuitenkin luottamuspulastani huolimatta. Olen myös ihminen, joka osaa iloita pienistä asioista eikä vaadi suuria elämältään, vaikka se onkin ollut kaaosta. Yritän nähdä asioissa positiivisia puolia ja ponnistaa ylös vaikka mistä suosta, niillä tavoilla olen selvinnyt ja elänyt elämääni tähän asti.

Tulevaisuus on tosin tällä hetkellä kovin harmaa, enkä näe sitä eteenpäin. Mutta yhden ystäväni sanoin, jospa minulle vielä olisi parempaa onnea luvassa. Voiko se enää huonommaksikaan muuttua?? Yritän sinnitellä siis päivän kerrallaan vaikka koville se ottaakin. En ole mielestäni ansainnut näin kovaa elämää, olen kiltti ja toiset huomioonottava ihminen, mutta kukapa olisi, elämän arpakuutiot heitetään jo ilmeisesti syntymässä, kuka niistä karikoista sitten selviää, kuka ei.

Kirjoittaja: Neito-76
Julkaistu: 18.1.2007
© kirjoittajan ja Apua.infon.