« Takaisin

Miksei kukaan nähnyt?

Minulla oli hankaluuksia selviytyä aikuiseksi tulemisesta. Minulla oli vaikea nuoruus. Ei kuitenkaan sillä perinteisellä tavalla, jossa kapinoidaan, vastustetaan, rellestetään ja riehutaan, käytetään päihteitä ja sekoillaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Minä olin ennemminkin liian kiltti ja ujo tyttö. Pelkästään "näkyvänä oleminen" oli vaikeaa. En uhmannut tai kyseenalaistanut, vaan kärsin itseluottamuksen puutteesta ja epävarmuudesta.

Ala-asteen vaihtuminen yläasteeseen oli ratkaiseva vaihe. Entiset luokkakaverini hajautuivat kukin suunnalleen eri kouluihin, tai ainakin eri luokalle kuin minä. Vaikka näin ei olisi käynytkään, se ei olisi minua auttanut. Minua pelotti. Lapsuuskaverini tulivat nopeasti murrosikään. He olivat jo ala-asteen lopulla alkaneet pitää kotonaan pyjamabileitä, kävivät kouludiskoissa ja liikkuivat poikien ja tyttöjen muodostamissa ryhmissä.

Yläasteen luokkani oli näin jälkeenpäin ajatellen shokki hiljaiselle ja kaverittomalle varhaisteinitytölle. Lähiökoulun samalle luokalle oli osunut kasa häiriköitä. Välillä käytävillä kuuli huhupuheita koulun pahisten osallistumisesta rikoksiin. Kaikilla oppi-tunneilla häirikköpojat mölisivät vähän väliä. Itse pärjäsin koulun puolesta hyvin ja sain tavanomaisella työmäärällä pelkkiä kiitettäviä.

Minä sulkeuduin kuoreeni. Koulussa kaikki ikätoverini olivat jotenkin erilaisia. Pojat olivat pahiksia, tytöt taas meikkaavia bimboja. Minun identiteettini on puolestaan ollut älykkö aina niistä ajoista lähtien. Kotona luin paljon kirjoja ja harrastelin luovia asioita. Kavereita minulla ei käytännössä ollut ja jännitin oman ikäisiäni ihmisiä.

Kerran luokanvalvojani järjesti minulle ajan koulukuraattorille, muistaakseni koska olin hänen mielestään niin hiljainen. Menin kuraattorille ja pohjimmiltani toivoin saavani apua, sillä minulla ei ollut kivaa. Minun oli kuitenkin vaikea olla, ja tunnustaa tämä tarve. Kuraattori "jätti minut rauhaan" lyhyen keskustelun jälkeen. Kotona taas vanhemmat elivät luoden omaa elämäänsä, tehden uraa. Ehkä he eivät osanneet suhteuttaa normaaleja murrosiän vaikeuksia epänormaaleihin, sillä minä olen perheemme esikoinen.

Kuitenkin nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin, tuntuu että minun olisi ehdottomasti täytynyt saada apua yläasteajan vaikeuksiin, jotta paljolta oltaisiin voitu välttyä. Miksei kukaan nähnyt? Herkän ja älykkään naisenalun paikka ei ole lähiö-gangstereiden keskellä. Ujot ja kärsivät eivät vain pidä niin melua itsestään. Heitä täytyy kuitenkin kuunnella kärsivällisesti: olla hiljaa, antaa heille tilaa ja kuunnella.

Lukion alkaessa vaihdoin koulua. Uusi paikka oli pieni ja sinne oli korkea sisään-pääsyraja. En tuntenut sieltä ketään. Koulukaverit olivat fiksuja, niinpä tunneillakin pystyttiin käsittelemään vaikeampia asioita. Lukiossa oli tyttöenemmistö eikä yhtään häirikköä.

Ehkä minä silloin sain ulkoisen rauhan alkaa käsitellä vaikeaa oloani. Olin pitkään ollut jähmettynyt kuoreeni, mutta nyt aloin sulaa. Reaktioni oli kova masennus. Jännitin todella paljon koulukavereitani. En saanut kavereita ja tunsin siitä kovaa syyllisyyttä. Ajattelin, että olen epänormaali ja että kaikki ihmettelevät, kuinka olen aina yksin käytävillä. Tunsin alemmuudentuntoa.

Tällä kertaa kukaan ulkopuolinen ei yrittänyt auttaa minua, vaan käännyin itse isäni puoleen ensimmäisen lukiovuoden keväänä. Eräänä iltana itkin ja kysyin, mikseivät vanhempani näe että minä olen masentunut. Isä järjesti pyynnöstäni minulle tapaamisen koulupsykologin kanssa.

Koulupsykologia ehdin tavata muutaman kerran. Sitten tuli kesä ja taukoa koulusta. Olin saanut joitakin epämääräisiä neuvoja siitä, kuinka voisin kesänkin aikana saada jutteluapua jostakin paikasta, mitä varten olisi pitänyt kävellä johonkin tiettyyn osoitteeseen. Se tuntui kuitenkin liian vaativalta tehtävältä masentuneelle 16-vuotiaalle.

Hieman ennen seuraavan lukukauden alkua masennukseni kääntyi psykoosiksi. Minut vietiin sairaalaan. Elämässäni tapahtui käänne: siitä lähtien minulla on ollut vahva ammattiauttajien tuki, joka kestää niin pitkään kuin ikinä tarvitsen. Sen mahdollistaa vanhempieni taloudellinen tuki, jonka - ironista kyllä - takaa heidän kova työn-tekonsa, minkä vuoksi heillä on ollut vähemmän aikaa olla näkemässä lastensa elämää.

En pitänyt nuoruudesta ja siihen liittyvästä epävarmuudesta. Olen varmaankin ainoa ihminen maailmassa, joka odottaa keski-ikää, eikä halua olla "ikinuori"! :)

Kirjoittaja: Nainen -82
Julkaistu: 1.3.2006
© kirjoittajan ja Apua.infon.