« Takaisin

Kun vanhempani erosivat

Minun vaikein päiväni oli, kun olin yhdeksän. Äitini ilmoitti minulle, että he eroavat. Isä ei ollut kotona. Olin tiennyt, että se päivä tulisi, mutta kuitenkin tuntui kuin joku puristaisi kaikki voimat, hengen ja hyvinvoinnin pois minusta.

Kaikki oli kuollutta. Isä oli muuttanut pois. Hän ei sanonut mitään, kun tuli hakemaan tavaroitaan – ei muuta kuin: "Olen pettynyt sinuun". Se oli äidilleni.

En tajunnut, mitä heidän välillään oli tapahtunut... Olen monesti yrittänyt kysyä, mitä isä tarkoitti. En ole vieläkään saanut vastausta äidiltäni enkä isältäni. Oma luuloni on syrjähyppy tai jotakin. Mutta miksi äiti tekisi niin? Ei se pitäisi olla eroamisen syy, jos se on kerran tapahtunut. Olen aina ollut sitä mieltä, että kun sanotaan ”tahdon”, niin se myös tarkoittaa vastoinkäymisiä ja muita…

Huomasin, että minusta, 9-vuotiaasta tytöstä on kasvanut iso ihminen, joka ei koskaan päästä ketään lähelleen. Minulle on erittäin vaikeaa luottaa miespuolisiin ihmisiin. Olen luonut oman suojamaailmani. Kukaan ei pääse murtamaan sitä. Ei kukaan.

En osaa vastata kysymykseen, mikä olisi auttanut minua. On kulunut kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään "toipunut" siitä. Mutta sen yli pääsee ystävien avulla ja avautumalla. Tekee vain hallaa itselleen patoamalla kaiken itseensä. Huomasin sen melkein liian myöhään. Ilman tätiäni en olisi koskaan selvinnyt. Eräästä päivästä lähtien tätini on ollut minun turvapaikkani, sillä minullahan ei enää ollut "turvapaikkaa". Vain puhumalla paranee!