« Takaisin

Joku joka kuuntelee hiljaa vaan mun vieressä

Olin 10-vuotias ja onneni kukkuloilla isän uudesta vaimosta ja tuon avioliiton tuomasta uudesta pikkusiskosta. Kun rakas pikkusiskoni oli viikon vanha, päättivät isäni ja uusi äitipuoli lähteä "kauppaan" ja jättää minut ja isovelipuoleni (11 vuotta) hoitamaan kolmea tyttöä: 1 viikon vanha, 2 vuotta ja 6 vuotta, ja kahta poikaa, 3 vuotta ja 7 vuotta. Olihan siinä hommaa meille, olimme lapsia vielä itsekin. "Kaupassa" vierähtikin kahdeksan tuntia putkeen ja olihan se kummallinen paikka, kun kotiin tullessa ostoksia ei ollut, mutta kyllä humalassa oltiin. Juttu jatkui tämänlaisena ja seuraavana vuonna saimme lisää vahdittavia, kun joukkoomme liittyi rakas pikkuveljemme.

Olen kuullut sanottavan, että "sä oot kyllä tosi kypsä ikäisekses". En mä saanut paljon lapsena viettää elämääni, kun jouduin 10-vuotiaana hoitamaan pieniä lapsia ja pyörittämään huushollia sen aikaa, kun isä ja vaimo pörräsivät baareissa.

Monta mahdollisuutta olen antanut. Anteeksi olen antanut aina. Mutta enää en jaksa. Olen väsynyt vihaamaan, olemaan pettynyt ja surullinen. Olen väsynyt rakastamaan ja antamaan anteeksi. Monet illat menevät siinä kun itken, itken, itken ja itken kunnes nukahdan. Synkimpinä hetkinä on tullut mietittyä, että ittelleni jotain tekisin. Olenpahan miettinyt kirjeet valmiiksi, että kenelle ja mitä. Mutta en mä halua itelleni mitään tehdä. Tarviin apua ja tiedän sen. Vielä en ole sitä pyytänyt, mutta kerään voimia siihen että lopulta mä sitä pyydän.

Noh, hyvä juttu on se että asun äidin luona. Mutta sisko ja veljet on vielä siellä. Tuntuu niin pahalta. Muistan vielä kun isi oli sankari. Palvoin sitä, se oli kaikkein rakkain. Nyt tunnen syyllisyyttä siitä että aina joskus vihaan sitä, vihaan ja rakastan. Se on särkenyt mut pieniksi paloiksi, mut ja mun veljen. Sisarukset on onneks niin nuoria, ettei tajua ja toinen muuten vaan pystyy elämään asian kanssa. Kaikkein eniten haluan auttaa niitä pieniä ja isompaakin siellä. Niiden ei tarvis kärsiä enää yhtään. Pelkään vaan, että ennen ku ennätän isälle puhua tästä, jotain käy. Mä hymyilen läpi kyynelten.

Mä toivon, että joskus tulevaisuudessa mua auttaa selviytymään joku ihminen, jolle voin puhua, joku joka kuuntelee hiljaa vaan mun vieressä. Ei yritä esittää ymmärtävänsä, kuuntelee vaan. Vielä en ole selviytynyt, mutta se on tavoite.

Kirjoittaja: Hymyä läpi kyynelten
Julkaistu: 7.11.2006
© kirjoittajan ja Apua.infon.